Yhdistyksen historiikki

Salon FinFami syntyi elokuvateatterin eteisessä

Omaiset nähdään nykyisin omana joukkonaan, joka tarvitsee myös tukea.

FinFamin Salon seudun paikallisyhdistys on vuodesta 2002 tarjonnut tietoa, tukea ja toivoa omaisille ja läheisille. Toiminnan juuret ulottuvat kuitenkin jo 1970-luvulle. Vuonna 1979 Halikon sairaalassa työskennellyt Elisa Lehtonen oli mukana kokoonpanossa, joka perusti Saloon keskusteluryhmän. Ryhmä oli alun perin tarkoitettu kotiutuville potilaille, mutta siihen kuitenkin halusi tulla mukaan myös potilaiden omaisia.

Ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran elokuvateatteri Bio Salon eteisessä, koska silloin ei löytynyt muuta tilaa. Melko pian ryhmä alkoi kokoontua itsenäisesti nimellä Mielenterveyskerho, joka on nykyisin mielenterveysyhdistys Salmi ry. Toiminta muuttui osallistujien kiinnostusten mukaan toiminnallisemmaksi, ja myös omaisia jäi mukaan kerhon toimintaan.

Vuonna 1983 Elisa Lehtonen ja Pirkko Risu aloittivat Sosiaaliklubi-nimisen ryhmätoiminnan silloisessa Salon
mielenterveystoimistossa. Se oli tarkoitettu ensisijaisesti toimiston asiakkaille, mutta kävi niin, että lähes jokaisen klubilaisen omainen tuli pikkuhiljaa mukaan.
– Omaisten tarve saada apua ja tukea oli jo silloin niin suuri, että he vain tulivat mukaan, Lehtonen sanoo.

 

Omaiset perustivat oman ryhmänsä

Sosiaaliklubi oli todella suosittu. Siellä retkeiltiin, järjestettiin tanssi- ja ruokakursseja, keskusteltiin ja tehtiin jopa aloitteita. Toimintaan osallistui omaisia, jotka myöhemmin perustivat oman kolmen viikon välein kokoontuvan ryhmänsä, josta vuonna 2002 syntyi Omaiset mielenterveystyön tukena – Salon yhdistys.

Yhdistyksen ensimmäisenä ja pitkäaikaisena puheenjohtajana toimi Marita Toivoniemi vuoteen 2016 saakka, jolloin puheenjohtajana aloitti Elisa Lehtonen. Jaana Knaapi-Lehtonen on luotsannut yhdistyksessä tehtävää työtä sen perustamisesta alkaen.

Toivoniemi kertoo, että yhdistyksen perustamisen jälkeen yhdistys sai pieniä lahjoituksia, joiden ansiosta sen toiminnasta voitiin kertoa lehti-ilmoituksin. Tämän jälkeen alettiin suunnitella rahoituksen hakemista Raha-automaattiyhdistykseltä, mihin saatiin neuvoja Varsinais-Suomen yhdistykseltä ja Tyksin hoitajilta.

Yhdistyksen ensimmäinen kotipesä sijaitsi Halikon sairaalassa, sairaalapapin huoneessa, jota yhdistys käytti vuorotellen sairaalapapin kanssa. Marita Toivoniemi kertoo, että vaikka huoneesta ei peritty vuokraa, yhdistys antoi vastineeksi musiikkia.
– Olin kanttori ammatiltani ja kävin soittamassa sairaalan jumalanpalveluksissa.

 

Intoa alusta lähtien

Toivoniemi muistelee lämmöllä, miten innokkaina omaiset olivat mukana yhdistyksen toiminnassa jo alusta alkaen.
– Huomasimme, että kun omainen voi hyvin, sairastunutkin voi paremmin.

1990-luvulle tultaessa alettiin selvittää mahdollisuutta Kelan tukemiin kuntoutuskursseihin, mikä myös toteutui.
– Aloimme Pirkon ja Leena Helelän kanssa organisoida ja ohjata kursseja, joihin omainen ja läheinen osallistuivat yhdessä. Kurssit pidettiin Siuntion kylpylässä, ja niihin sisältyi erilaisia hoitoja, aktiviteetteja,
henkilökohtaista ohjausta ja keskusteluja.
– Niissä toteutui parhaalla mahdollisella tavalla vertaistuki sekä omaisille että sairastuneelle. Kursseja järjestettiin viiden vuoden ajan.

Vuodesta 1983 alkaen omaistoiminta alkoi olla jo aktiivista ja ajan käytännöissä alkoi näkyä ymmärrys omaisten tilanteita kohtaan. Vuodesta 1995 alkaen Mielenterveysseura alkoi järjestää omaiskuntoutusta myös sellaisille ryhmille, joille sitä ei oltu aikaisemmin järjestetty, kuten itsemurhan tehneiden ja henkirikosuhrien läheisille.
– Näitä kursseja olen saanut olla ohjaamassa näihin päiviin asti, Lehtonen sanoo.

 

Omaisten tarpeet nähdään

Alkuvuosien erilaisista toiminnoista syntyi siis kaksi nykyisin aktiivisesti toimivaa yhdistystä: FinFami – Salon seudun mielenterveysomaiset ry ja Salmi ry.

2010-luvulle tultaessa omaisten asema on muuttunut toiminnan alkuvaiheilta oleellisimmin siten, että omaiset nähdään nykyisin omana joukkonaan, joka tarvitsee myös tukea. Tätä puolta ei vielä vuosikymmeniä sitten ajateltu, sillä kaikki toiminta oli järjestetty kuntoutujille ja potilaille itselleen.
– Omaiset olivat kuitenkin mukana siinä sivussa, koska tiedon ja tuen tarve oli suurta, Lehtonen sanoo.

Elisa Lehtonen kertoo, että toiminnan alkuajoilta on mielessä paljon lämpimiä muistoja mukana olleista ihmisistä ja sattumuksista.
– Muistan näitä ihmisiä ja näen heitä edelleen, kun he tulevat vastaan kadulla. Mielessäni on silloin lämpö ja kiitollisuus.